Lauantai. Aamun alkaessa kiireellä vauvauintiin unohtui yks sun toinen
olennainen varuste ja leikin loputtua lapset itkivät.
Mielessä kävi, että pitävätkö lapseni sittenkään uimisesta. Olisiko heille
ihan sama tai jopa mieluisampaa jäädä kotiin nukkumaan ja herätä
päivään ihan omaan tahtiin? Syvällisempinä hetkinä mielessä käy jopa
pohdinta siitä, että kenen vuoksi vauvauinnissa käydään. Pintapuolisinhan
ajateltuna vastaus on suhteellisen helppo; käymme vauvauinnissa, jotta
lapseni oppivat uimaan ja pärjäävät vedessä.
Mutta itsekriittinen puoleni minussa koettaa taasen puskea pinnalle ajatusta
siitä, miten taas teen asioita, joita oletan kuuluvan täydelliseen äiteyteen.
Jostain kumman syystä kauniina ajatuksena syntynyt idea
vauvauinnissa käymisestä päättyi siihen oletukseen, että tein taas asioita
itseni ja yleisen mielikuvan vuoksi.
Miksi yritän niin kovin suoriutua äitiydestä kiitettävin arvosanoin enkä vain
luota vaistoihini? Äitiydenhän tulisi kulkea luonnostaan omalla painollaan
ja rakkauden voimasta. Kuitenkin jostain syystä pidän äärimmäisen tärkeänä
sitä minkälaisena äitinä muut minut näkevät. Huomaan joskus jopa olevani
hyvinkin pinnallinen mitä lasten kasvatukseen tulee. Nelivuotiaan tallustaessa
matkoihinsa jo kuudennen kerran saman kauppareissun aikana, olen kaikesta
huolesta ja vihasta huolimatta tytön löytyessä suhteellisen hillitty ja torun
lastani kärsivälliseen sävyyn. Kotona taasen turvaudun huutamiseen tai
pikemminkin ärjymiseen ja se kaikki hillitty, opastavainen toruminen ja
kärsivällisyys on tipotiessään.
Miksen uskalla ärjyä kaupassa tai - vieläkin paremmin - olla kärsivällinen
kotona?
Vieläkin kierompi ajatus johdattaa minut epäilemään sitä josko nyt
kyseenalaistan tarkoitusperiäni vain jotta voisin jättää asioita tekemättä
helpottaen näin omaa elämääni.
Toisaalta tätä aihetta käännellessä ja väännellessä päätyisi aina vain siihen
lopputulokseen, etten vain äitinä, vaan ihmisenä yleensä, edes kykene täysin
epäitsekkääseen tekoon.
Jokainen teko mitä teemme sitoutuu tavalla tai toisella siihen että se palvelee
meitä jollain lailla. Tämän joltain suurelta ajattelijalta varastetun taikka lainatun
viisauden ymmärtäminen edellyttää täydellisyydestä ja sen ihannoinnista
luopumista. Voin niin ihmisenä kuin äitinäkin olla hyvä, mutten koskaan
täydellinen. Voin olla jopa erittäin hyvä, mutten siltikään täydellinen. Kaikista
lähimmäksi erittäin hyvää pääsisin kunhan vain voisin sulkea muut ihmiset
kasvatuksen ulkopuolelle. Vain minä ja lapseni, ilman muiden mielipiteitä.
Kuulostaa silti aika mahdottomalta, varsinkin kun niin kovin pahoinvoivassa
nyky-yhteiskunnassa minun lapsieni kasvatus kuuluu niin huolestuneille
naapureillenikin kuin terveyskeskuksessa vieressämme istuvalle
kaikkitietävälle rouvashenkilölle.
Yritän kuitenkin suodattaa suurimman osan saamastani kritiikistä sillä
kaikkien muiden mielipiteiden jäädessä toissijaisiksi, jäljelle jää aina kuitenkin
pahin arvostelijani, minä itse. Ja noh, minähän olen itselleni susi.
Äitinä oleminen on työtä, joskus enemmän ja toisinaan taas vähemmän
mielekästä työtä. Täydellisenä äitinä oleminen on vain itselleen valehtelua.
Ei kukaan jaksa olla johdonmukainen ja kärsivällinen koko ajan.
Eikä sillä pitäisi loppupeleissä olla mitään merkitystä että mitä mieltä
kaupan viereistä hyllyä tutkivat kanssaihmiset ovat siitä miten lapsieni
kanssa toimin. Lopulta vain sillä on merkitystä minkälaisena äitinä omat
lapseni minut muistavat. Tämän kun vain jaksaisin muistaa arjen vaikenakin
hetkinä niin julkisilla paikoilla kuin kotonakin. Pitäisi kai tatuoida se käteen ihan
vain muistutuksen vuoksi.

Minulla on nuppineuloja läppärini näppäimistön alla. Vaikka kovasti yritänkin antaa
muunlaista kuvaa kaikki lopulta johtaa siihen, että pakkohan minun on myöntää niiden
haittaavan  työskentelyäni. Monet lapsettomat ystäväni saisivat tästä taas yhden
sytykkeen jo valtoimenaan roihuvaan lastenvastaisuuteensa. Minä saan taas syyn laskea
kymmeneen. Kymmenen suomenkielen toinen toistaan rauhoittavampaa lukua, joiden
jälkeen olo on jonkin verran rauhallisempi, kauniisti tukahdutettu raivo sidottuna
turhautuneisuuden rusettiin. Kukakohan ikinä keksikään numerot?
Luolaihmisten määrä suhteessa luolan ulkopuolella vaaniviin petoihin oli aikoinaan
hyvin pieni. Tämän vuoksi yksilötason menetyksetkin järkyttivät ihan siinä missä
nykyään joukkokuolemat. Oli pakko keksiä keino tukahduttaa kaikki se viha mikä
mylläsi rinnassa veljesi Gnarlin syödessä perheen koko viikon ruokavaraston yön
aikana. Yhtenä iltana nuotion ääressä joku ehdotti numeroita. Toinen taas kutomista.
Kolmas taas Gnarlin syömistä. Vaikkakin hiljaa mielessään monet harkitsivat kolmatta
vaihtoehtoa, apinoista etääntyminen esti murahtamasta kolmannen ehdotuksen puolesta
joten kaksi ensimmäistä otettiin harkintaan ja kehittelyn alle.
Jokatapauksessa hyvin kaukaa haetun mielikuvan ansiosta päättelin meidän laskevan
kymmeneen päästäksemme eroon eläimellisestä impulsiivisuudestamme.
Emme siis ole eläimiä.
Noukkiessani pinseteillä yhtä viheliäisimmistä nuppineuloista enter-näppäimeni alta hain
mielessäni sitä ihmisyyttä, jota me kaikki niin kovin ylistimme ja tavoittelimme. Tiesin
etten ikinä tulisi puhdistamaan itseäni kielellä vaikka jonkinlaisen geneettisen oikun
kautta kielelläni yltäisinkin kaikkialle. Mutta onko tämä se kovin tavoiteltu edistysaskel
joka meidät erottaisi eläimistä? Vai tulisiko minun hakea jotain syvempää merkitystä
sille etten kahden lapsen saamisen jälkeen tee "rukoilijasirkkoja" miehelleni tämän
kutsuessa minua vieraiden seurassa naaraaksi.
Haluan olla ihminen mutten ymmärrä miksi. Miksi välitän siitä mitä muut minusta
tai kodistani ajattelevat?
Hyvin mustavalkoisesti asiaa ajatellen ihmisyys on vain pinnallisuutta. Ihmisyys on
turkoosin erottamista mintunvihreästä. Ihmisyys on sitä kuinka viettäessäni suhteellisen
suuren osan elämästäni wc:ssä häpeän silti salaisesti sitä, miten mieheni kantaessa
muut "luonnollisemmat" ostokset, joudun minä kantamaan tarjouksessa olleen
60 rullan säästöpakkauksen vessapaperia kassalta autoon asti. Ikäänkuin en
kävisi vessassa. Tai ainakaan kovin usein.
Ja tämäkin vain jos satuin tulemaan autolla enkä kävellen. Kävellen olisin kai jättänyt
tarjouksen kaupan hyllylle ja tuonut kotiin sievän 6 rullan pakkauksen silkkisen
valkoista vessapaperia ruusunpunaisissa kääreissä. Moinen hiljainen viesti tuskin
jäänee kanssaihmisille epäselväksi.
Ihmisyyden turhamaisuuden voisi kai kyteyttää esimerkillä siitä miten jostain
pakonomaisesta syystä käyn päivittäin suihkussa menettääkseni muutenkin atooppiselta
iholtani sen luontaisen suojaavan rasvakerroksen vain korvatakseni sen uudella
kerroksella kosteusvoidetta, joka pitäisi kiinteyttää vartaloni "heikkoja puolia", jotka
eivät edes kaipaisi kiinteytystä ellen nauttisi niin paljon suklaata, jota en en välillä edes
halua, mutta syön sillä uskon sen täyttävän sen tyhjiön minussa, jonka monet yksinäiset
hetket virtuaalisodan leskenä ovat aiheuttaneet.
Kukaan tuskin kykenee lausumaan äskeistä yhteen hengenvetoon.
Mutta kuinka ihmeessä päädyin ihmisyyden kärjistetystä määrittelystä mieheni
peliriippuvuuteen?
Lähemmäs ihmisyyttä saattaa myös päästä seuraamalla Internet-roolipelejä ja niiden
pelaajia. Siinä missä tiikeri raatelee kilpailevia uroksia nostaakseen itsensä
arvostetumpaan asemaan laumassaan, minun mieheni ratkoo rinta karrella päivittäin
enemmän tehtäviä kuin peruskouluaikoinaan yhteensä ja naputtaa pikkuiset
sormentynkänsä kipeiksi urhoollisissa taistoissaan virtuaalikansan hurratessa.
Kovin monien harmiksi niin saavutuksia kuin statustakin koskee samat säännöt
-se mikä on virtuaalista, pysyy virtuaalisena. Sankarillisen pitkän yön jälkeen
herätessäsi aamulla töihin harvat aavistavat tilaavansa pizzansa juuri siltä samaiselta
jylhän virtuaalikomealta miekkataiturilta, joka juuri edellisenä iltana pystyi siihen
mihin tuhannet muut vanhempiensa luona asuvat soturit ympäri maailman eivät
kyenneet. Ollakseen askeleen lähempänä vastaavanlaista "ihmisyyttä" voisi nuori
epävarma tiikeriuros pukea päällensä edellisenä iltana luonnollisista syistä kuolleen
sarvikuonon ruhon lähtiessään taisteluun. Jo pelkkä isompi olemus saattaisi säikäyttää
vastustajan tiehensä ja jättää nuoren älykön juhlistamaan voittoaan ja suosiotaan. Tai
sitten kokeneempi ja suorasukaisempi vastustaja riisuisi ruhon nuoren tiikerin yltä ja
päivittelisi paljastustaan suurta suosiota saavuttaneessaan blogissaan ajaen näin nuoren
tiikerin itsetunnon maantasalle.
Mutta ei ehkä sittenkään, näinhän toimivat vain ihmiset, ei eläimet.
Vaikka sormimotoriikka ja äly eläimillä yllättäen riittäisi epäilen silti tiikeri-uroiden
vaihtavan puhtaan raatelun ilon moiseen kollektiiviseen todellisuudesta eristäytymisen
muotoon vain kokoontuakseen yhteen sotimaan sotaa jota ei oikeasti ole. Tai mistä
minä sittenkään mitään tiedän, olen pelkkä naaras enkä edes tiikeri.
Kaiken tämän paasaamisen jälkeen minulla yhä nuppineuloja läppärini näppäimistön
alla enkä oikeastaan ole yhtään lähempänä ihmisyyttä. Vai olenko? Olisiko ihmisyyttä
sittenkin pohtia asioita niin pitkälle ettet muista mistä aloitit ja mihin piti päätyä?
Turhanpitkiä lauseita, joissa ajatus katkeaa jo puolivälissä?
Jos näin niin saatan sittenkin hallita ihmisyyden sitä edes yrittämättä. Ehkä.